Syntynyt suorittamaan?

Olen ollut suorittaja niin kauan kuin muistan. Ala-asteelta lähtien minulle on ollut tärkeää, että todistuksessa on täysi kymppi. Ysi on laiskuutta, kasista tuli itku. En tiedä mistä suorittaminen on lähtöisin ja mistä se alkoi. Luulen, että se on sisäänrakennettua, pirullinen luonteenpiirre. Toki nyt vanhemmalla iällä ymmärrän myös sen, että lapsuuden ja elämän varren tapahtumilla ja kokemuksilla on oma osansa siihen millainen ihminen minusta on kasvanut ja miksi suorittaminen ehkä on minulle ominaista.

Ala-aste ei ollut helpoin mahdollinen. Minua kiusattiin monen luokan ajan. En vieläkään tiedä miksi. Tuo kiusaaminen mahdollisti kuitenkin sen, että pystyin keskittymään paremmin koulunkäyntiin. Eihän silloin juurikaan ystäviä ollut. Muistan vieläkin elävästi, taisi olla tokaluokalla, kun silloinen ”paras” ystäväni pyysi, että teeskentelisimme ettemme ole ystäviä, jotta häntä ei alettaisi kiusata. En ymmärrä miten tuo pieni tyttö jaksoi päivästä toiseen. En muista edes, että olisin itkenyt. Nyt aikuisena olen oppinut olemaan myös katkera. Itkenyt monta kertaa tuon pienen tytön itkut.

Yläaste olikin sitten täysin erilainen. Silloin minulla oli ystäviä ja kuuluin joukkoon. Edelleen hyvät arvosanat olivat minulle kaikki kaikessa, taisin saada stipendinkin joka vuosi. Yläasteen jälkeen minulle oli selvää, että menen lukioon. Lukion jälkeen minulle oli selvää, että menen yliopistoon. Yliopisto piti suorittaa mahdollisimman nopeasti, mahdollisimman hyvillä arvosanoilla. Olin ylitunnollinen, luin, pänttäsin, otin kaikesta ekstrakursseja, jotta opin mahdollisimman paljon.

Suoritin työtäni. Haalin itselleni kaiken mahdollisen, jotta minua ei vaan luultaisi laiskaksi. Työkuorma oli usein niin suuri, että se olisi vaatinut toisen hartiaparin. ”Kyllä minä jaksan, näytän teille, voitte olla minusta ylpeitä” mentaliteetilla uralla eteenpäin. Olin kuin ohjelmoitu. En vielä tänäkään päivänä tiedä kenelle yritin todistaa ja kenen hyväksyntää ainaisella suorittamisella hain.

Pelottavinta oli, kun huomasin, että suoritan myös elämääni. Kaikki mitä tein oli suoritteita toisensa perään. Jossain kohtaa huomasin, että suoritin myös äitiyttä. Siinäkin oli oltava paras mahdollinen. Ahmin tietoa mikä on lapselle parasta ja minkälainen on täydellinen äiti. Oli luomusoseet, purkkiruokahan on laiskoille, huonoille äideille. Klassista musiikkia iltaisin, jotta lapsi oppii luovaksi. Nämä olivat vain pieniä esimerkkejä. Ihan kaistapäistä touhua näin jälkikäteen ajateltuna. Nyt tiedän, että olen paras mahdollinen äiti lapsilleni tässä hetkessä, ihan sellaisena kuin olen.

Vaativa persoonallisuus. Se on usein suorittamisen takana ja se on erityisesti ongelma koulutettujen naisten keskuudessa. Tuo jatkuva vaativuus kohdistuu itseensä. Ei sitä välttämättä osaa edes tunnistaa. Minulle se oli ahdistusta, jonka sai loppumaan vain, kun oli saavuttanut itselleen asettaman tavoitteen, tavoitteen toisensa perään. Niitä on loputtomasti. Sitä jaksaa tiettyyn pisteeseen, mutta lopulta tulee seinä vastaan. Itse törmäsin tuohon seinään ja se on kuin joku löisi sinulta ilmat pihalle. Sen vuoksi on tärkeää tunnistaa merkit, kun tuo seinä lähestyy.

Voiko suorittamista hallita?

Ylisuorittamisen tunnistaminen ja varsinkin sen hallitseminen on äärimmäisen vaikeaa. Siihen on kuitenkin keinoja, jotka toimivat. Tietysti voin puhua vain omasta puolestani. Itse heräsin tähän liiankin myöhään. Elämästä oli jo tullut raskasta ja suorittamisesta taakka. Sitä ei vain osannut kytkeä pois päältä. Kuten jo aikaisemmassa blogitekstissäni kerroin, tein pitkään työtä joka ei tuottanut minulle minkäänlaista mielihyvää. Elämäni oli oravanpyörä, suorittamisen alttari, jota kuitenkin jollain kierolla tavalla palvoin. Sain paljon aikaan ja olin hyvä työssäni. Tajusin kuitenkin jossain vaiheessa, että tämä ei ole oikein. Olin useasti äitiyslomalla, minullahan on 3 lasta. Äitiyslomien aikana osasin vähän hellittää ja se mahdollisti sen, että pohdin myös elämääni. Mikä on oikeasti tärkeää ja mikä tekee minut onnelliseksi. Äitinä oleminen on minulle toki kaikki kaikessa, mutta kaipasin iloa elämääni myös muilla elämän osa-alueilla.

Nyt viimeisen äitiysloman jälkeen uskalsin heittäytyä ja loin itselleni mahdollisuuden tehdä elämässä sitä mistä nautin. Tämän hetkinen työni ja yritykseni ovat minulle intohimo, harrastus ja energian lähde. En enää suorita, ainakaan niin paljon kuin ennen. Tunnistan jo itsessäni merkit, jolloin ylisuorittaminen on hiipimässä olkapäälleni. Osaan pysähtyä. Osaan sanoa, että nyt en jaksa ja antaa itselleni aikaa. Armollisuus itseäni kohtaan on ollut käänteentekevä muutos. Taito rauhoittua. Siihen on minulla auttaneet ihan yksinkertaiset, pienet konstit. Hengittäminen. Sisään ja ulos, niin että keskittyy vaan siihen kuinka ilma virtaa sisään ja ulos. Kuulostaa ehkä liian helpolta, mutta se oikeasti toimii. Myös mindfullness harjoitukset vat toimineet minulle. Ajatukset ovat kuin pilviä ja ne lipuvat ohi. Kaikkiin ajatuksiin ei tarvitse tarttua. Jos jokin asia tuntuu ylitsepääsemättömältä ja ahdistavalta, on hyvä antaa sen lipua pilven lailla ohi. Kun myöhemmin sitten palaa tähän asiaan, se ei ehkä tunnukaan enää niin vaikealta.

Armollisuus

Tänä päivänä elämä on elämää, ei suorittamista. Nautin asioista eri tavalla eikä nautinto synny vasta, kun olen saanut jonkun suoritteen tehtyä. Osaan vihdoin elää hetkessä ja pysähtyä, kun tarve vaatii. Olen itselleni armollinen. Tämä mahdollistaa sen, että olen parempi äiti, vaimo ja ihminen.

Tämä oli vain pieni subjektiivinen kertomus siitä kuinka minusta tuli suorittaja ja kuinka se vaikutti elämääni. Toivon kuitenkin, että teksti herätti sinussa ajatuksia. Tunnistatko mahdollisesti itsesi? Parhaimmassa tapauksessa löysit ehkä vinkkejä suorittamisen tunnistamiseen ja hallintaan. En usko, että sitä saa ikinä täysin kitkettyä pois. Mutta sen kanssa voi oppia elämään. Ja silloin elämä on astetta helpompaa.