Elämäni on tällä hetkellä laatikoissa. Ne ovat kauniissa pinoissa ympäri vanhaa kotiani ja odottavat ensi viikon muuttoa.
Muutto. Vanha ovi sulkeutuu, uusi avautuu. Puhdistautumisprosessi. Henkinen kasvu. Uusi askel matkassa itseeni.
Kaappeja ja komeroita läpikäydessäni mietin sitä materian määrää, jolla ihminen itsensä ympäröi. Pehmustaa minänsä piiloon tavaravuoren taakse. Se mitä omistaa korreloidaan usein siihen miten hyvin voi ja että menestyykö elämässä. Tietynlainen mittari, jonka elohopea nousee tavaramäärän lisääntyessä.
Mutta kuinka paljon ihminen oikeasti tarvitsee ympärilleen tavaraa? Mikä on tarpeellista, mitä ilmankin ehkä voisi elää?
Ahdistuin, kun tajusin kuinka paljon minulla on esimerkiksi vaatteita. Uusia ja käyttämättömiä, osassa vielä laput kiinni. Tulenko ikinä käyttämään näitä vai siirtyvätkö ne vaan uuteen kotiini ja uuteen komeroon ”pahan päivän varalle”?
Tavarapaljous. Turhuus. Turhamaisuus. Yksinkertaisesti liikaa.
Päätin, että teen asialle jotain. Otan uuteen kotiini mukaan vain sen mitä tarvitsen, sen mille on oikeasti käyttöä.
Välttämätön. Tarpeellinen. Muu saa jäädä. Piste.
Kävin läpi vaatehuoneeni rankalla kädellä ja keräykseen lähti järkyttävä määrä jätesäkkejä täynnä täysin käyttökelpoisia vaatteita ja asusteita. Joka kerta, kun kävin kierrätyspisteellä oloni keveni. Minun oli astetta helpompi hengittää. Ehkä joku saa tarvitsemansa takin päälleen tai vaatteita lapsilleen. Hyvä näin.
Nyt kun katson muuttolaatikkopinoja, oloni on helpottunut. Niitä ei olekaan niin montaa kuin aluksi kuvittelin.
Tässäkin mielessä, uusi alku.
Kaunis kirjoitus, voin allekirjoittaa jokaisen kohdan ja suuren elämänmuutoksen keskellä tavaroiden tärkeys selkenee – aika vähän lopulta tarvitsee laadukkaan arjen rakentamiseen. Jokaisessa muutoksessa on omat haasteensa, mutta mukana tulee aina myös jotakin hyvää. Lämmin halaus! ❤️
Kiitokset Miia kauniista sanoistasi! Aurinkoa ja halaus! <3